Grande Finale, aikakauden päätös

Caramelito Promotionsin näillä näkymin viimeinen ilta toteutettiin 16.9-2017.

Mä astuin Carameliton kautta ammatinyrkkeilyn pariin n.3 vuotta sitten. Ennen tuota aikaa olin itse jo jonkun verran puuhastellut amatööripuolella lähinnä Veli-Pekka Mattilan apurina kulmassa. Harrastin itsekin nyrkkeilyä ja halusin nähdä enemmän kuin salin lattian. Kulmassa oleminen opetti paljon lajin luonteesta ja imaisi mukaansa täysin. Nyrkkeilyssä ja kamppailulajien maailmassa on jotain mitä ei vain yleisurheilu pystynyt sytyttämään. Kamppailulajien kontaktissa on jotain hyvinkin alkukantaista joka vetoaa ihmisyyden sotaisaan ja pimeään puoleen. Kyse on selviytymisestä, siitä kuka seisoo viimeisenä taistelutantereella.

Tuo mentaliteetti joko sytyttää tai sitten sitä kavahdetaan vaikkakin se on koodattu jokaisen ihmisen geeneihin. Kyky tehdä jotain johon ei uskonut pystyvänsä. Jokainen ihminen kaipaa sankaritarinoita, idoleja jotka toteuttavat asioita joihin emme itse usko pystyvämme. Ne jotka kauhistelevat kamppailulajien harrastamista ovat silti niitä jotka eivät voi olla kolaripaikalla katsomatta vaikka tekisi mieli kääntää katseensa.

Mulle nyrkkeily on aina ollut jotain joka saa mun veren kuumenemaan. Kyse ei ole väkivallasta vaikka aggressio onkin läsnä. Kun  lyödään, lyödään pahoilla aikeilla. Ehkä se ihmisluonnon paljas raakuus puhutteli niin syvästi etten vain voinut olla katsomatta. Kliseeseen perustuva lause että jokainen joka nousee kehään ansaitsee kunnioituksen pitää silti paikkansa. Vain tietynlainen mentaliteetti voi johdattaa urheilijan kehään jossa kaikki vaarat ovat todellisia. Ja kaikki on ansaittavissa. Vain se toinen kehässä on tiellä. Kamppailuun kuuluu kipu, aggressio ja itsekuri ja itsevarmuus. Mä koin ylipääsemättömän kiehtovana nyrkkeilyssä sen suoraviivaisuuden sekä sparratessa opittuna että jokainen tunne on valjastettava kovaan keskittymiseen, myös se väkivaltainen aggressio, se on saatava haltuun ja käytettävä oikein tai kaatuu omaan miekkaansa. Pelkkä väkivaltainen luonto ei riitä, on oltava hallintaa joka taas ei sovi väkivaltaisuuteen.

Kliseenä siis se että nyrkkeily todella teki musta paremman ihmisen. Se pakotti mut kohtaamaan pimeän puoleni ja ottamaan sen avosylin vastaan ja takomaan siitä aseen jotta voisin kehittyä. Tätä nyrkkeily oli katsojan silmin ja harrastajan sydämessä. Jotain surua olen vuosien aikana kokenut menettäessäni tuota tunnetta sillä totuus kulisseissa olikin ihan toisenlainen. En silti toivoisi muutakaan, sillä opin myös että vain rakkaudesta lajiin näitä iltoja luodaan. Ja jonkinlaisen hulluuden ajamana. Mutta ennen Caramelitoa mun ruusunpunaiset kuvitelmat ammattinyrkkeilystä elivät vahvasti, kuvittelin yhteisön joka rakastaa nyrkkeilyä ja haluaa vain tuottaa sitä. Jos en tuntisi Markus Lammea niin hyvin kuin opin tuntemaan olisin jättänyt tapahtumiin osallistumiseni, manageroinnin ja kaiken siihen liittyvän jo aikaa sitten.

Markusta on mediassa ja Somessa sekä puskaradiossa arvosteltu kovinkin sanoin, mutta itse läheltä seuranneena olen kokenut vain reilua kohtelua häneltä. Kovinkaan moni promoottori ei antaisi sellaista rehellisyyttä kuin mitä meidän välillä vallitsee. Markus on mulle idoli jonka takia en poistunut ammattinyrkkeilystä vaikka halusinkin.

Mulla on Muhammad Alin juliste mun sängyn yläpuolella. Siinä on kolme kuvaa Alin ja Sonny Listonin matsista 25 toukokuuta 1965. Tuo juliste kolmen kuvan sarjana on hyvinkin tunnettu. Sonny makaa kanveesilla, Ali katsoo Sonnya uhmakkaasti, tietoisena hallinnastaan. Tuollaiseen hetkeen jokainen urheilija lajissaan tähtää. Seistä kaikkien edessä ylivoimaisena. Jokainen paikallaolija muistaisi sun nimen. Näkisi sut sellaisena kuin olet haaveillut. Tavoittamaton legenda jota mä voin katsella niinä hetkinä kun oma sisäinen ääni sanoo ettei mun rohkeus riitä ja etten tule onnistumaan. Oli kyse sitten illasta ennen Etelä-Suomen Mestaruuskisa lavalle nousua, kun koko yläselkä oli laavamaista kipua täynnä ja vasen käsi oli liekeissä ja tulehtunut, tai ilta ennen tapahtumaa johon koko Carameliton tiimi on valmistautunut kuukausia.

Carameliton tiimin sydän on tuo lyhyt silmälasipäinen mies Vaasasta, meidän oma Muhammad Alin kaltainen hahmo, mies joka työssään teki jotain uskomatonta. Mies jonka perässä olisi valmis kulkemaan hullujen tapahtumien läpi. Mulle Lammin työ nyrkkeilyssä edusti jotain sellaista johon tiesin etten koskaan pystyisi. Mikään määrä oppia ei vain riittäisi, kyse on jostain sellaisesta johon vain tietynlaiset ihmiset pystyvät. Pyrin käyttämään kaiken taitoni auttaakseni Lammea kaikessa, kantaa edes osan tehtävistä. Kukaan joka ei ole ollut samassa asemassa ei voisi koskaan tietää kuinka paljon vaaditaan tuohon yhteen iltaan. Iltaan joka katsojille tarjotaan ja joka on ohi tunneissa. Siihen todelliseen työmäärään kun lasketaan vielä nyrkkeilijöiltä vaadittava aika saavuttaakseen kehäännousu. Urheilijan työ on 24/7 vuoden jokaisena päivänä. Siihen liittyy vielä valmentajat, niin ravinnon kuin nyrkkeilyn puolella, hierojat, tuomarit, talkoolaiset sekä managerointi.

Miten sitten mun ruusunpunaiset lasit menivät rikki? Hyvin nopeasti kulissien takana opin etteivät kaikki pidäkään toisistaan ja että toisen saavutuksien ihailu onkin saanut toisenlaisen muodon. Kuten urheilijanakin opin myös managerina etteivät kaikki halua sun menestyvän. Ja että kun on valtaa niin sitä voi käyttää kuten mielii vaikka se tuhoisikin sen minkä tähden kaikki tekivät töitä.

Huomasin että koimme paljon vastustusta, oli sääntöjä jotka mielestäni kaipasivat uudistusta. Ja tiesin toki että raha ratkaisee mutta en tiennyt kuinka suuri kuristus tuo tyhjä lompakko olikaan. Ja kuinka hyvä ase se oli toisissa käsissä. Herätys, kaikki eivät ole yhtä suurella pelkällä rakkaudella nyrkkeilyssä mukana.

Ne jotka ovat sitä mieltä ettei Suomessa ole helppoa urheilla eikä varsinkaan menestyä ammattinyrkkeilyssä ovat suuren totuuden äärellä. Helpompiakin tapoja menettää yöunensa olisi kuin tämän lajin viidakossa rämpiessä. Kaikki vain oman tallin edistämiseksi, tarjotakseen nyrkkeilijälle tilaisuus. Kapuloita niihin kuuluisiin rattaisiin lentää niin paljon ettei kannata pyöriä edes vaihtaa välissä. Senkun linkkaa eteenpäin. Kävelee eteenpäin pitäen kiinni omasta ajatuksestaan vaikka maailma palaisi ympäriltä. Tämä kirjoitus ei anna varmasti mitenkään positiivista kuvaa siitä mitä on saavutettu.

Miksi sitten jatkaa jos kerran ei ole mitään hyvää sanottavaa? Kaikki tämä unohtui kulmassa 16.9 kun Veli-Pekka, tuo pitkäaikainen ystäväni sai astua kehään tavoittelemaan jotain josta puhuttiin haaveena 4-5 vuotta sitten, hämyisessä nyrkkeilysalissa jossa me pienellä porukalla Kurikassa harjoitettiin nyrkkeilyä. Kun kello soi niin tunsin tutun lämmön, mun veri kuumeni. Syke hakkasi niin lujaa että kuulin sen yleisön pauhun yli. Kaikki työ palkittiin kun sain seurata tuon miehen otteita kehässä, niistä näkyi helvetillinen työmäärä, kehitys joka on ansaittu verellä, hiellä ja kovalla kurilla. Valmentaja joka viimeisessä erässä huusi ja kannusti suojattiaan jaksamaan vielä hetken.

Viimeisessä erässä Faltin ja Veepee molemmat huojuivat, todella kaikkensa antaneina. Verisinä ja väsyneinä. Mutta taistelutahto ei kadonnut. Se hakkasi läpi koko ottelun, kun kaksi kovan työn ja elämän muovaavaa soturia tavoittelivat samaa palkintoa. Ei edes omat urheilu-uran onnistumiset ole saaneet mulle aikaan niin sykähdyttävää tunnetta kuin tuo viimeinen minuutti viimeisessä erässä.

Kuva: Studio Fantacy Riika Lantto

Tällä viikolla myös yksi Suomen historiaan varmasti nimensä kirjoittanut soturi teki päätöksensä uran lopettamisesta. Juho ”Härmän Häjy” Haapoja on yksi niistä sotureista jotka ovat antaneet tuolle kehälle varmasti ihan kaikkensa. Juho ei ole tallissamme mutta koskaan en ole toivonut muuta kuin parasta Juholle. Voin myös rehdisti sanoa että Juhon kokoista aukkoa ammattinyrkkeilyssä ei pysty paikkaamaan.

Tämä vuosi on kaikella lailla tuntunut lopun alulta joka tavalla. Kuin ammattinyrkkeily olisi liian väsynyt ja vanha jatkamaan loistossaan. Yskivä koneisto joka ei vain toimi samalla teholla kuin aikoinaan. Ammattini puolesta sanoisin että on kilometrit tulleet moottorissa täyteen.

Kirjoitukseni synkästä sävystä paistaa suomalainen melankolisuus mutta tahdon silti nousta vielä kerran ylös ja ottaa hattuni pois päästä kaikille teille jotka toteutatte pyyteetöntä työtä näissä kamppailun koneistoissa, oli se sitten vapari tapahtuma tai paidatonta pugilismia tai mitä tahansa näiden väliltä. Niin kamppailijoille, promoottereille kuin muillekin sadoille ihmisille jotka ovat kytköksissä nuoden muutamien tuntien kiivaaseen esitykseen. On ollut melkoinen kokemus olla mukana tässä maailmassa.

Kirjoittaja: Tytti Becker