Kesäloma Amerikan Yhdysvalloissa kuulosti mun mielestä suunnitelmana melko sopivalta. Kevään 2013 aikana oli menty nyrkkeilyn ehdoilla pää kolmantena jalkana. Ihan jokaisena viikonloppuna oltiin liikekannalla joko Caramelito –tallin ammattinyrkkeilykuvioissa tai amatööriseura WBC:n puolesta tai jopa molempien. Nollausta tarvittiin ja siihen ei ihan riittäisi kännireissu Turku-Tukholma-Tallinna – akselilla, vaikkei sekään huonoimmasta päästä olisi ollut.
Amerikan Yhdysvallat oli sellainen paikka, joka vaati vierailua jo siksikin, että meikäläisen vapaa-ajan mielenkiinnon kohteista suurin osa ( kaikki ) oli peräisin sieltä. Western – fanina sitten syntymästä tai ainakin niin kauan kun vaan jaksan muistaa oli USA ihan must see – paikka. Muutaman Caramelito Promotionsissakin vaikuttavan ystävän, keskenään avioliitossa olevan Sadun ja Nirpun kanssa.

Mulle olisi matkan aikana Vegasista tarkoitus etsiä joku hametta käyttävä ja naiselta näyttävä nainen, jolle olisi ookoo se, että Elviksen vihkikappelissa kellot kumisisi häiden merkiksi. Reissu suunniteltiin huolella ja se tulisi sisältämään reippaat pari viikkoa reitillä Vaasa-Helsinki-New York- Las Vegas –Tijuana – Los Angeles – San Francisco – Chicago ja kaiken mitä sille välille nyt sattuisikaan osumaan. Minä pakkasin mustaan putkikassiin ( duffel bag ) yhdet puhtaat vaihtopikkukalsarit, sukat, herätyskellon, hammastahnaa,hammasharjan sekä otin muutaman tuhat lappusen käyttörahaa mukaan ( kun kerran Caramelito Promotionsilla oli ollut takanaan taloudellisesti toiminta – aikansa tuottavin vuosi, oli mulla mielestäni oikeus mennä firman rahojen kanssa Vegasin korttipöydissä katsomaan mistä kana kusee ja kukko paskantaa ). Mä olin niin valmis. US and A ,baby here i come !

New York, New York – Vonkale isossa omenassa

Yhdeksän tuntia lentokoneessa on tytöt ja pojat melkonen suoritus meikäläiselle. Jalkatilaa ei juuri ole ylimääräistä, eikä muutakaan tilaa. Yleensä yritän aina välttää lentsikassa wc-käyntiä, jos se vaan on mahdollista. Lyhyellä lennolla se ei tuota vaikeuksia, mutta Atlantin ylitys tuottaa. Tämmöiselle suhteellisen pullukalle kaverille lentokoneen paskahuussit ei vaan ole tehty. Ihmettelen myös niitä pariskuntia, jotka hakevat seksielämäänsä piristystä rakastelemalla yläilmoissa noinkin ahtaassa kopissa. Siihen tarvitaan kunnon kiimaa, notkeaa ylipainotonta vartaloa sekä idearikasta mielikuvitusta. Sitäkään en ymmärrä, jos yrittää viltin alla seksiä duunailla, täytyyhän siitä nyt jäädä kiinni ihan vängälläkin. Sanomattakin selvää, että mulle ei kuvailemieni tilanteiden kaltaisia mahdollisuuksia asettautunut lennolla eteen. Yksi suomalaisnainen tosin yritti flirttailla yrittämällä viedä mun Cokis-tölkit. Olin jonottamassa tähän edellä mainitsemaani vessaan ja olin samalla reissulla käynyt vonkaamassa lentoemännältä limpparia kolmen Cokis – tölkin verran ja asettelin ne mielestäni hienoon riviin ikkunalaudalle. Nainen oli myös perso limonadille ja ryntäsi tölkit nähtyään silmät himosta leiskuen kimppuun. Tuolloin, ehkä noin viiden sekunnin ajan toivon olevani tuo pieni punainen valkoisin kirjaimin koristeltu metallinen virvoitusjuoma-astia. Sain kuitenkin lopulta hymyn ja halauksen hyvityksenä, kun naiselle paljastui asian todellinen laita, limutölkit oli mun ja pysyi mun omina. Hänkin sai omat limsatölkin ja lennolla oli taas kaikki hyvin.

JFK:lla alkoi hiukan jänskättämään, mihin syyniin sitä oikein joutuisikaan. Mua oli peloteltu ihan tarpeeksi USA:n tulliviranomaisten tarkasta syynistä ja olin varautunut kolmannen asteen kuulusteluihin. Mitä vielä, tsekkasivat passin, ottivat sormenjäljet ja vasemmasta silmästä kuvan ja toivottivat päälle tervetuloa Amerikkaan. No ristus, eihän siinä sitten mitään. Kumijalka alle ja suunta kohti majoitustiloja.

Isossa omenassa eli New Yorkissa meillä oli hotelli Manhattanilla. Sekaannus buukkauksessa tarkoitti hotellimme vaihtumista, mutta en kauheasti laittanut pahakseni, sillä hotelli Pennsylvania sijaitsi toisella puolella tietä suoraan vastapäätä legendaarista urheilupyhättö Madison Square Gardenia. Madison oli meikäläisen lyhyellä listalla niitä paikkoja, joita Nykissä olisi ihan pakko päästä näkemään. Sitä ennen oli kuitenkin pakko testata miltä paikallisen McDonalds – pikaruokaravintolan antimet maistuu ja maistuihan ne. Pelasin varman päälle ja tilasin sujuvalla amerikankielellä Big Mac – aterian. Pienoinen pettymys tosin, kun luulin, että limsaa saisi litrakaupalla imeä vatsalaukkuun. Sekin aika oli silti vielä edessäpäin.

Times Squarella näin samalla kertaa ihka oikean Batmannin ( oli kyllä ruskeanvärinen iholtaan ? ) eli lepakkomiehen ja Hämyrin eli Spidermannin. Kuuluisan teatteri Broadwayn edustalla olin mukamas näkeväni Bill Cosby Showsta tutun Bill Cosbyn. Ainakin hemmetisti samannäköinen heppu oli kyseessä. Wau, USA on kyllä hiukan magee paikka ! Brooklyn Bridge Parkista katsottuna Manhattan näytti iltavalaistuksessa just niin maagiselta, kuin sen olinkin kuvitellut näyttävän. Kävelimme Brooklyn Bridgeä pitkin illalla Brooklynistä takaisin Manhattanille. Jumalauta, kun pyöräilijöitä tuli illan pimeydessä fillareidensa kanssa ohjusten lailla lujaa vauhtia vastaan siltaa ylöspäin noustessa. Jarrut ja ajotaito tarvi olla molemmat huippuluokkaa. The Ring – lehden ostin paikallisesta Manhattanin lehtikioskista ja myyjänä ollut latino – kaveri kyseli, et do i like boxning. Yes sir, i like boxing ! Vituttaa, kun the Ringin hankkiminen käpäliinsä on Suomessa niin vaikeata. Vaasassa lehti tuli jotenkin vuodesta 1991 vuoteen 1998 Suomalaiseen kirjakauppaan ja sen jälkeen Tampereelta Akateeminen kirjakauppa lähetti mulle viimevuoden kesään asti lehden postitettuna kotiin. Ei tosin enää, kun niiden lehtijutut siirtyi Stockmannille ja Stockmannin mulkut ei sitä samaa palvelua pysty ylläpitämään. Tilaaminen suoraan Amerikasta tulisi aika kalliiksi, joten ostan lehden irtonumerona sitten vaikka saamari ulkomailta.

Viva Las Vegas !

Aamulento Las Vegasiin ja vatsanpohjassa kutisi. Nyt minäkin pääsen vihdoin tähän tarunhohtoiseen viihdemaailman epäviralliseen pääkaupunkiin. Peliautomaatteja eli yksikätisiä rosvoja löytyi jo McCarranin lentokentältä. Nirppu ja Satu kävi hommaamassa meille kulkuneuvon alle ja mää kävin paskalla. New Yorkissa takapuoli vissiin aristeli ja päätti pitää kaiken itsellään. Vegasissa ei ollut samaa ongelmaa ja tähän aiheeseen palataan vielä tarinan edetessä osaan 2/3.
Vitivalkoisella Dodge – merkkisellä tila-autolla lähdettiin huristelemaan Interstate 15:ta pitkin kohti Vegasia. Nähtiin heti paha kolari ja jouduttiin pieneen sumppuun. Iso maa, paljon autoja ja myös paljon kolareita. Hyvin pian tuli ensimmäiset hotellit vastaan vieri vieressä loistaen kilpaa erämaan auringon kanssa. Donald Trumpin pystyyn nostetun kultaharkon muottiin ja väriin tehty Trump Tower – hotelli jäi heti mieleen. Löydettiin meidän vaatimaton majapaikka The Stratosphere – hotelli aivan Las Vegasin pääkadun, Las Vegas Bulevardin aka the Stripin toisesta päästä. Hotelli erottui joukosta lähinnä sillä, että siihen kuuluu yksi USA:n ja koko maailmankin korkeimmista näköalatorneista. The Tower on 350 m korkea maanpinnasta mitattuna ja hyvin Las Vegasilaiseen tai Amerikkalaiseen tyyliin kuului, että sen katolla oli maailman korkeimmalla oleva huvipuisto sekä huvipuistolaitteet. Only in Las Vegas. Hotellin alakerros oli täynnä kasinoita ja pelikoneita joiden valoista ja metelistä saisi varmasti epilepsian, jos siihen olisi taipumusta. Satu ja Nirppu otti pientä lisämaksua vastaan Luxus – huoneen, jossa oli poreallas ja näkymä the Stripille. Itse tyydyin vaatimattomampaan huoneeseen, joka kuitenkin oli kevyesti heittämällä yksi hienoimpia hotellihuoneita, missä olen missään päin maailmaa majaa pitänyt. Olin harmikseni unohtanut villapaidan ja pitkät kalsarit kotiin, mutta osoittautui niin, että Vegasissa niitä ei tarvittaisi. Mentiin ulos hiukan jalottelemaan ja samalla hetkellä, kun nenänsä työnsi pihalle tunsi kuumuuden. Aivan kuin joku olisi kuumailmapuhaltimella puhaltanut sun päälle kuumaa ilmaa. Meinasin ottaa heti kaikki vaatteet pois, sillä tunne oli, et nyt oltiin ulkosaunassa. Pari päivää Vegasin kaduilla talsittuani huomasin Vaasan Prismasta 20 eurolla ostamistani matkasandaaleista liimauksen lähteneen pohjista irti, niin kuuma siellä oli. Mittari näytti joka päivä sellaista reilua sataa Fahrenheittiä, joka on puolestaan sellaiset +40 Celsius astetta.

Jo ekana iltana törmäsin siihen aitoon ja oikeaan Elvikseen. Gubbe oli parkkeerannut itsensä kuuluisan Welcome to the fabulous Las Vegas – kyltin alle. Elvis kertoi tekevänsä tätä turistien kanssa rahasta ainoastaan iltaisin, kun päivällä on liian kuuma seistä möllöttää Vegasin auringon alla. Elviksen kanssa mentiin kaverikuvaan ja hän heläyttikin ilmoille muutaman tuttuakin tutumpaa kappaletta tyyliin…you are nothing but the hound dog….blue suede shoes…are you lonesome tonight… Jos olisin ollut heteronainen, olisin varmasti langennut Elviksen syliin. Nyt olin kuitenkin heteromies ja minua alkoi läheinen tuttavuus Elviksen kanssa ahdistaa. Suomesta hänkin oli kyllä kuullut ja tiesi sen , että meillä on kesällä kuuma ja talvella kylmä. Pari dollaria Elvikselle ja sitten oli aika käydä Las Vegasin Outlet – myymäläkompleksissa. Merkkivaatteita halavalla. Ryhmämme naispuolinen jäsen Satu olisi nyt paratiisissa. Mulla oli vaan kuuma. Vaikka oli jo ilta n. klo 21 ja päivänpaiste vaihtunut pimeydeksi, ei kuumuus antanut yhtään armoa. Vettä oli juotava kaikenaikaa, kuin olisi ollut autiomaan kameli.

Cowboys and Indians

Ameriikassa ihan pakollista kamaa on käynti katsomassa luonnon suurta ihmettä, Grand Canyonia. Vegasista autolla on vain reilun kahden tunnin matka kanjonille ( siis kohteeseen Grand Canyon west, joka on yksi virallisesta turisteille tarkoitetusta paikasta ) ja oltiin varattukin yks päivä siihen operaatioon. Aluksi tykitettiin matkan varrella sijaitsevalle Hooverin – padolle. Jylhien vuorten keskellä, oli kuuma kuin hornassa. Hississä tuli vastaan yks paikallinen setä, joka oli lievästi sanottuna uupuneessa tilassa tehtyään kävelylenkin pitkänkaavan mukaan tuossa armottomassa auringon paahteessa. Hattua nostan niille padon rakentajille, jotka 1930-luvulla tämän saivat aikaan. Vittumaisen kuumissa ja mahdollisimman hankalissa olosuhteissa työskentely on ollut melkoista crossfit – treeniä. Tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan padon ympärille oli saatu kasattua tivoli kaikkine oheismyyntineen ja erilaisine kierrosvariaatioineen. Kierrokseen, jonka valitsimme kuului padon suunnittelusta, tekemisestä ja nykypäivästä kertova dokumentti-filmi, joka katsottiin auditoriossa. Filmi oli varsinainen itse kehumisen taidonnäyte. Saatiin kuulla, että veronmaksajien dollareita ei mene penniäkään padon ylläpitoon, vaan se pyörii itsellään tuottaen miljoonaan kotitalouteen sähköä alueella Nevada, Arizona ja Kalifornia. Kierroksella padon sisuksissa esiteltiin laitoksen toimintaa lisää ja huvitti kun yhdeksän valtavankokoisen turbiinin täyttämään jumalattoman suureen halliin oli vedetty sinnekin tähtilippu kattoon roikkumaan, melko höpönassuja nuo amerikkalaiset ! Teki mieli tehdä Chevy Chaset ( elokuvassa Vegas vacation ) ja lähteä omille teille seikkailemaan, mutta katsoin vaan viisaimmaksi sinnitellä muun ryhmän mukana.
Pakolliset patsastelukuvat otettiin ja sitten käännettiin nokka kohti Arizonaa

Legendaarista Route 66 – tietä mentiin palan matkaa Arizonan puolella kohti kanjonia. Matkalla nähtiin yksi bensakioski, jossa olisi myös pientä korvausta vastaan saanut takapihalla ampua konetuliaseilla sarjatulta tarkoitukseen tehdyllä ampumaradalla. Sweet Jesus, only in America ! Vai pitäisikö sanoa paremmin God Bless America ? Mitä lähemmäksi pääsimme itse päämäärää, saimme huomata tienposkessa olevan kylttejä, jotka kertoivat meille tien kanjonille olevan suljettu. Siis what the fuck ? Saavuimme risteykseen, josta menisi tie kanjonille, nimeltään Diamond Bar Road ja siinä möllötti ihka aito inkkari kaulassaan kyltti, jossa kehoitettiin ajamaan se ulkomaalainen terroristi – mulkku takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Intiaani selitti meille, että englantilainen maanomistaja loordi on ilkeyttään ja rahanahneuttaan katkaissut tien kanjonille ja sinne ei nyt vaan tuota reittiä pääsisi ( tähän palaan myöhemmin ) Voi vittujen kevät ja kilin kristus ! Tässä vaiheessa emme oikein käsittäneet mistä oli kysymys, mutta ystävällinen inkkari kertoi meille toisenkin reitin, joka olisi tosin pitkä ja vaikeakulkuinen.

No se lausuma osoittautui myöhemmin olevan understatement of the year. Viheliäinen kinttupolku se Buck and Doe road oli ja ensinnäkin hankalasti löydettävissä. Saimme toisekseen ajaa sen löytääksemme pitkin Arizonan hiekkaerämaata tuntikaupalla ja niellä pölyä koko rahan edestä. Hieno Dodge vuokra-autommekin vaihtoi väriä vitivalkoisesta punertavankellertävään hiekka – maaliin. Jumalauta, mille aasi-polulle sitä sitten jouduttiinkaan ! Lähinnä sarvipäisille sorkkaeläimille tarkoitettua jyrkkää puolikaistaista vuoristopolkua riitti ihan loputtomasti tunti toisensa perään sahattavaksi. Pariskunta Blomberg otti sanallisesti yhteen useamman kerran ja kuskiakin jouduttiin vaihtamaan kesken kaiken. Kaikkien hermot oli kireällä kuin viulun jouset. Perille pääsimme vasta illansuussa auringon alkaessa laskea jo mailleen. Grand Canyon west alueella on oma pienlentokonekenttänsä, helikoptereiden laskeutumisalue sekä päärakennus, josta bussit 30 min välein vievät turistit ” huvipuiston ” kolmeen eri kohteeseen. Meidän huonoksi onneksemme paikallinen ” Disneyworld ” oli mennyt kiinni ajat sitten. Nirpulle tämä oli liika ja hän poltti roppunsa rynnäten ovet paukkuen pihalle vetämään hermosavuja, jättäen inkkarit huulipyöreänä ihmettelemään, että mikäs siihen kalpeanaamaan nyt oikein meni.

Itse menin kostoksi paskalle inkkarien sinänsä viihtyisään käymälään. Satu jäi selvittämään punanahkojen kanssa, sitä miten tässä nyt edettäisiin. Saatiin kuulla, että englantilaisen helikopteriyrittäjän ja villinlännen maatilamatkailuyrittäjä Nigel ” mulkku ” Turnerin ja paikallisen Hualapai – heimon ( jonka omistuksessa Canyonin alue oli ) välit olivat pahasti tulehtuneet viimepäivinä. Muutama vuosi taaksepäin intiaanit olivat maksaneet juipille 750 000 dollaria tienkäyttö oikeudesta, mutta nyt engelsmanni oli sitä mieltä, että sopimus ei ole enää validi ja oli alkanut harrastamaan maantierosvousta rahastaen turisteja jopa 500 $ per kulkuneuvo. Inkkarit olivat vastaoperaationa jouduttaneet jo alun alkaen sovittua kiertotiehanketta, josta puolestaan herra Turner oli vittuuntunut, kun työkoneiden meteli ja niiden aiheuttama pölymäärä häiritsi hänen molempia bisneksiään tuntuvasti. Euroopasta isolla rahalla aitoon villiin lännen meininkiä ahmimaan tulleet ökyrikkaat turistit eivät voisi nyt nauttia luonnonrauhasta ja idyllisestä cowboy – elämästä. Se taas ei sopinut John Waynen lännenelokuvien maailmassa varttuneelle saarivaltakunnan miehelle ja hänen seuraava siirtonsa olikin ollut mennä
ladattu ase mukanaan lännen tyyliin ilmoittamaan punanahoille, että kenraali Custerin kokema tappio vuodelta 1876 Little Big Hornin taistelussa kaipaisi hänen puolestaan jo revanssiottelua. Arizonan sheriffi haki sitten miehen putkaan jäähtymään pariksi päiväksi, mutta se vaan lisäsi bensaa liekkeihin. Sellistä päästyään hän katkasi menon kanjonille kokonaan. Jopa CNN oli tullut tekemään juttua uudesta ” intiaanisodasta ” ja paikallislehdet olivat pullollaan aihetta. Isoista rahoista ja niiden saamatta jäämisestä oli kysymys pohjimmiltaan.

Tässä sopassa me nyt sitten oltiin, keskellä luonnonkauneutta ilman sapuskaa ja mikä pahinta kaikessa, vuokra-automme bensatankki ilmoitti olevansa vailla menovettä. Paluu Vegasiin ei onnistuisi, mutta se perkeleen kanjoni oli nyt vaan nähtävä. Intiaanit ehdottivat meille, että yöpyisimme läheisessä Meadviewn pikkukylässä ja tulisimme aamulla uudestaan ennen seitsemää. Mulkku – Nigel ei vielä silloin olisi laittanut puomia tielle ( hän kuitenkin päästi Grand Canyon west – keskuksessa työskentelevät sinne, mutta ei turisteja ). Ylimääräistä kustannusta tämä tiesi, mutta se oli nyt vaan nieltävä kuin vitosen nisu. Tuskin sitä ihan heti ens kuussa tultais uudestaan.

Pilkkopimeässä ja nälissämme löysimme kuin löysimmekin navigaattorin avulla Meadviewn kyläpahasen ja sieltä sen yhden meille suositelluista motelleista. Ystävällisellä motellintädillä oli ainoastaan yksi huone vapaana, ovessa ei ollut tosin avainta kun edellinen asukas oli vienyt sen mukanaan. Emme tässä tilanteessa hirveästi kursailleet, kun vaihtoehtona oli nukkuminen autossa. Mummeli antoi meille hyvästä sydämestään ilta/aamupalaksi pussillisen itse tekemiään pikkuleipiä ja hänellä oli luojan kiitos myös varakanisterissa viisi gallonaa benziiniä, jotka hän meille ystävällisesti kauppasi ( kyläpahasessa ei viimeiseen pariin vuoteen enää ollut omaa bensakioskia ja lähimpäänkin oli jotain 40 mailia ), joten olimme melkein omillamme. Ruokaa meitä neuvottiin tiedustelemaan paikallisesta saluunasta, Fisherman`n landing – kuppilasta. Tilanne, oli kuin jostain 15 000 markan roadmovie – leffasta . Astut pieneen baariin, jossa joka nassu kääntyy ovelle päin ja musiikki lakkaa. Sitten muutaman sekunnin ihmetellään puolin ja toisin, että kenenkä poikia ja tyttöjä sitä oikein ollaankaan, kunnes puheensorina musiikin säestämänä jatkuu entisellään. Saatiinhan sitä pötyä pöytäänkin lopulta, oikeastaan vain ranskalaisia perunoita ja sipulirenkaita kera Coca – Colan, mutta tässä tilanteessa sekin oli parempi kuin sata jänistä.
Motellilla uni tuli melkein välittömästi ( mulle ei sänkyä riittänyt, enkä kehdannut ängetä pariskunnan väliinkään, joten nukuin lattialla ) Ainut oikea harmitus oli se kun en ollut ymmärtänyt varata puhtaita pikkukalsareita joukkoon. Sadulla oli vara pikkarit, mutta ei suostunut lainaamaan omiaan. Höh !

Illalla kun saavuimme Meadviewn kylään oli pimeää kuin lakupekan peffassa, mutta aamuaurinko Grand Canyonin kupeessa olevassa hiljaisessa maisemassa oli kyllä ikimuistettavan upea. Tästä olisi tulossa ainoastaan hyvä päivä. Pääsimme esteettä Kanjonille engelsmannin vielä piereskellessä ja vetäessä hirsiä ranchillaan. Saimme 25 pinnan alennuksen hyvityksenä vaivasta, vaikkei se intiaanien vika ollutkaan. Kierros alkoi Eagle Pontissa sijaitsevalta hevosenkengänmuotoiselta Sky Walk – lasisillalta. Silta oli vuonna 2007 valmistunut ja on siitä asti ollut kanjonin suurin yksittäinen turistien vetonaula. Maisemat sillalla oli törkeän upeat, pudotusta alas olisi ollut vaan se jokunen pari sataa metriä, et kitumaan ei jäisi jos silta pettäisi. Silta kuitenkin kestää kaikki mahdolliset maanjäristykset ja tornadot yms. Sen verran pelkuri minussa astui esiin, että en uskaltanut aluksi kävellä kuin sillan reunassa kaiteesta lujasti rystyset valkoisena kiinni pitäen. Typerä minä, eihän se nyt perkele mihinkään romahtanut olisi ja jos olisikin, niin ei siinä sitten tosiaan olisi ollut kummoisempia kuvioita enää ehtinyt suorittaa. Tutisevin polvin kävelin kuitenkin lopuksi keskellä siltaa katsoen samalla alaspäin. Jessus, mitkä näkymät, näitä fiiliksiä ei Raippaluodon sillalta saisi, vaikka kuinka päin yrittäisi ! Seuraavaksi bussi vei meidät Guano Point – nimiselle näköalapaikalle, josta sai vallan loistavia panoraamakuvia. Kiivettiin paikan korkeimmalla kohdalle ja ei olisi voinut enää ihminen itseään pienemmäksi tuntea. Vastaavaa näkyä ei taida maapallolta löytyä. Reissun upein hetki oli käsillä, tätä näkyä ei unohtaisi koskaan. Muutamia kiviä poimin joukkoon, kun olin 7-vuotiaalle veljentytölle luvannut tuoda tuliaisiksi kiviä erämaasta : )

Kolmas kohde, johon pääsi samaan rahaan oli inkkareiden rakentama aito lännenkylä saluunoineen, vankiloineen, talleineen ja hirttolavoineen. Pääsimme SARS-suojia käyttäneiden japanialaisturistien kanssa aidolle vankkuriajelulle. Mulla oli häntä pystyssä koko matkan. Tämä oli joka sekunniltaan sitä oikeaa lännenfanin märkää unelmaa. Japsituristit on ihan vittumaisen rasittavaa sakkia, ne mölöttää ja pölöttää ja hölöttää ja tukkii sulta koko tien. Joka paikka pitää nähdä ja joka paikka, siis ihan joka paikka pitää kuvata. Kotona Tokiossa sitten juovat sakea kipoistaan kaveriporukalla ja nyppivät riisiä puikoillaan kitaansa katsellen western –kuvia. ” Ho ho hoo, Matsui-san oolla Kland kanjonissa, ho ho hoo … ” ja molottavat niin perkeleesti päälle.
Diamond-Bar Roadia takaisin körötellessä näimme mulkku-Nigelin päivystävän porttinsa pielessä. Jätkä istu siinä kuin idolinsa John Wayne stetsoni päässä vittumainen virne naamallaan. Hajotkoon siihen perkele ! Seuraavana maanantaina Hualapaiden kiertotie valmistui ja Arizonan erämaahan laskeutui tilapäinen rauha…toistaiseksi….

Takasin Vegasissa, oli tytöt ja pojat mahtava tunne kun pääsi kunnon suihkuun ja sai vaihtaa puhtaat pikkukalsarit ja sukat ylleen. Meillä oli jo aiemmin liput Top Rankin promotoimaan MM-nyrkkeilyiltaan hankittuna, mutta sitä ennen oli vielä kosolti aikaa tehdä kaikkea hauskaa. Hotellimme näkötornissa, eli paikallisessa Näsinneulassa oli joku keksinyt 350 m korkeuteen sijoittaa huvipuiston ja sehän oli nähtävä. Hissillä kesti kullinluikaus ( anteeksi vulgaari ilmaukseni ) päästä ylös ja maisemissa ei ollut moittimista täälläkään. Koko Las Vegas ja the Strip näkyi lintuperspektiivistä vallankin mainiosti. Nirpun kanssa mentiin Insanity – nimiseen helvetin vekottimeen. En ensin meinannut mahtua laitteeseen, kun on tuota läskiä ( elintasoa ) kertynyt liikaa vyötärön ympärille. Yksi läski kaveri ei päässyt laitteeseen ollenkaan edellisessä setissä. Nirppu lohdutti, että en olisi alkuunkaan yhtä lihava kuin se pois häädetty jamppa. Vaihdettiinkin paikkoja ja sitten tämä pullukka saatiin turvallisesti lukittua kohteeseen. Ensin laite siirsi meidät kokonaan tornin ulkopuolelle. Jumalauta, kun pelotti koko ajan, et turvalaitteet pettää ja se on sitten vaan adios ! Seuraavaksi kone alkoi kieputtamaan meitä naama alaspäin kiihtyvällä vauhdilla. Vittu, mä oon ihan hullu, kun suostuin tämmöiseen ! Koko saatanan Vegas vaan vilisi silmissä, ihan saatana pesukoneessa oltiin ja yläilmoissa, ei ollut yhtään hauskaa.Pyöritystä ei onneksi kestänyt montaa minuuttia, mutta siinäkin oli aivan tarpeeksi. Taas tutisevin polvin sai kävellä jo toistamiseen saman päivän aikana. Palkitsin itseni jääkylmällä Cola – limonadilla ja Snickers – jäätelöpatukalla, josta oli tullut mun uusi ihastus tämän retken aikana.

Hard Rock hotellin the Joint – Areenalle mentiin ilta seitsemäksi, luvassa oli Meksikoon ja Amerikkaan suorana televisioitava yhdeksän ammattilaisottelun kattaus, jossa olisi myös IBF-liiton mestaruusottelu alemmassa kääpiösarjassa. Esiottelut olivat melko selvää pässinlihaa. Järjestävän urheiluseuran pääosin latino – peräiset ottelijat mätkivät journeymanneja nekkuun. Kevyensarjan paikallinen sankari Jesus Gutierrez oli tuonut oman fanijoukkonsa paikalle, kaikki oli puettu samanlaisiin sinisiin t-paitoihin ja punaisiin otsanauhoihin, myös Jessen emäntä ja sen vuoden vanha tytär. Tyrmäystä Jesse ei saanut aikaan kovasta yrityksestä huolimatta ja pistevoittoon oli tyytyminen. Pääottelu oli ihan pelkkää unilääkettä. Meksikon Juan Carlos Sanchez taputteli tylsän 12-eräisen pistevoiton argentiinlaisesta haastajastaan Roberto Sosasta. Meinasin oikeasti nukahtaa. Päämatsin jälkeen tunnelma piristyi, kun lavalle asteli muutama koko yleisön kannustamaa suosikki ottelijaa. Ensin raskaansarjan kovakourainen, mutta vielä taidollisesti kehittyvässä iässä oleva Andreas ” Andy ” Ruiz läsäytti Chicagon lasileuan Carl Davisin alle aikayksikön höyhensaarille. Mua kysyttiin aikoinaan samaiselle Davisille cutmanniksi eli silmäkulmanpaikkaajaksi Puolassa Klitschko – Adamek illassa Davisin matsiin puolalaista vastaan. Silloin olin estynyt, kun mulla oli Anton huollettavana. Davis otti unet sielläkin. Illan varsinaisessa pääottelussa Jesse Magdaleno antoi lapasen laulaa ja iski nicaragualaisen Henry Maldonadon keskeytykseen neljännessä erässä. Alemman höyhensarjan Magdaleno on nimi joka kannattaa laittaa korvan taakse. Poistuimme tyytyväisenä Las Vegasin kuumaan yöhön ja mitä sitten tapahtuikaan, se selviää seuraavassa jaksossa.

To be continued….